Kaari Utrio: Sesongin herkkuja kannattaa juhlia!

"Sesonkiruoka tarkoitti aikoinaan suomalaisille sitä, että oli ruokaa. Keväällä ei ollut, oli vain keripukki. Vasta 1920-luvulla leivän osuus ihmisten menoista ei enää kasvanut. Se kertoo, että ruokaa oli tarpeeksi.

Vuodenaikojen merkitys ruoan saatavuudelle oli ennen tietenkin hirveän paljon suurempi kuin nykyään. Vasta pakastaminen on muuttanut kaiken. Vanhaa kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja on säilynyt paljon, ja niissä ruokasesongit mainitaan usein. Ihmiset todella iloitsivat esimerkiksi tuoreista ravuista, herneistä ja mansikoista. Jopa tuoreet sipulit olivat suuria ilonaiheita! Tuoreus on ollut harvinaista ja ihanaa, ja se on ollut se suurin nautinto. Nykyään ei juuri ajatella esimerkiksi sitä, että ennen eläimet teurastettiin syksyllä, jolloin oli tarpeeksi kylmä lihan säilömiseen. Oli ihmeellistä, että myöhäissyksyllä oli tuoretta lihaa. Syysteurastukset selittävät myös skandinaavisen joulukinkkuperinteen: sikaa oli joulun aikaan saatavilla.

Ennen 1500-lukua, roomalaiskatolisena aikana, tätä kevättalven aikaa leimasi Suomessakin pääsiäistä edeltävä paasto. Laskiaisesta pääsiäiseen ei syöty lihaa eikä maitotuotteita. Käytännössä tämä oli aika helppoa, koska säilötty liha alkoi siinä vaiheessa olla todella suolaista, ja lehmät olivat ummessa. Myös perjantait paastottiin samaan tapaan.

Sesongit ovat suurelta osin hävinneet vasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Vielä minun lapsuudessani sesongit painuivat hyvin mieleen, koska ne vaikuttivat paljon syömisiin. Minä ja sisarukseni vietimme kaikki kesät maalla kasvimaita hoitaen. Muistan hyvin sen ihanuuden, kun uudet mansikat, herneet tai perunat tulivat. Metsästä haettiin sieniä ja marjoja, ja kaikki säilöttiin ja vietiin kaupunkiin.

1940-1950-luvulla niinkin tavallista asiaa kuin omenia ei ollut talvisin. Viimeiset omenat saatiin kansakoulun joulujuhlassa ruskeassa paperipussissa, jossa oli myös piparkakku. Voi olla, että osa niistäkin omenista piti jo tuoda Tanskasta. Appelsiineja ja banaaneja tuli ensimmäisen kerran jonakin talvena 40-50-luvun vaihteessa. Äiti kuori appelsiinit valmiiksi meille lapsille. Pikkuveljeni pelkäsi appelsiinia niin, että heitti sen vessanpönttöön, ja vessa tukkeutui. Minusta appelsiini oli oitis ihanaa – sitä sai vain silloin tällöin, sillä tuonti oli vielä vähäistä.

Nykyäänkin mieheni ja minä nautimme kovasti niistä vaihteluista, joita eri vuodenajat tuovat ruokapöytään. Se on ilo, joka ei varsinaisesti ole kallis, vaan tuo sellaista omaa, piristävää puuhaamista. Isäntä laittaa meillä aina ruoan, minä syön ja keskustelen. Talvella syömme erityisen paljon kalaa, erityisesti madetta, ja mätiä – kotikaupunkimme Someron torilta saa hyvää kalaa. Lisäksi meillä syödään lanttulaatikkoa muulloinkin kuin jouluna, koska minä rakastan sitä. Se on ihmisten mielestä outo juttu, mutta minä luulen, että moni ei vain ole pysähtynyt maistamaan lanttulaatikon makuja. Jouluruoat ja esimerkiksi mämmi ovat ilmeisesti niin outoja, että ne ovat profiloituneet tarkasti vain näiden juhlapäivien ruoiksi.

Nykyään sesonkiruokailussa ei ole kyse saatavuudesta, vaan sen juhlistamisesta, mikä kulloinkin on tuoretta. Naisten- ja perhelehdet pitävät tätä asiaa onneksi hyvin esillä. Sesonkien noudattaminen ei ole enää pakollista; se on enemmän muoti ja vapaaehtoinen, hauska tapa. Kun kaikkea on tarjolla koko ajan, menetämme helposti löytämisen ilon ja tylsistymme. Yksittäisten sesonkiruokien korostaminen vaikka juhlilla tuo piristystä arkeen! Me pidämme mieheni kanssa sesonkijuhlia, joissa tarjotaan sellaisia ruokia, joita on tässä maassa 500 vuotta syöty."

–Kaari Utrio